torstai 12. heinäkuuta 2012

Markus Zusak: Kirjavaras

(x) Otava, 558 s.
Kauneudesta ja raakuudesta


Kirjavaras kertoo tarinan Liesel Memingeristä, saksalaistytöstä, joka kirjan alussa vuonna 1939 on yhdeksänvuotias, käytännössä orpo ja menettänyt veljensä matkalla sijaisperheen luo. Liesel varttuu kasvatusvanhempiensa kanssa toisen maailmansodan varjossa ystävystyen niin naapurin poikaan Rudyyn kuin juutalaiseen Maxiin, joka piilotetaan natseilta Lieselin uuden perheen kellariin. Tarinaa kertoo minämuotoisesti kuolema.

Aluksi suhtauduin kirjaan varsin skeptisesti. Ilokseni sain kuitenkin huomata, ettei Kirjavaras ole teos, joka niin sanotusti perinteisellä tavalla tarrautuu kuvaamaan natsien hirmutekoja, keskitysleirien kurjuutta ja muuta sellaista, josta tosiaan on ihan hyvä puhua, mutta joka lienee jo ihmisten tiedossa. Kirjavaras osoittautuikin lämpimäksi tarinaksi nuoresta tytöstä, kirjoista ja rakkaudesta, joskin taustalla toisen maailmansodan eteneminen luo onnellisiin hetkiin synkän ja pahaenteisen kontrastin. Tunnelmasta muotoutuu varsin todenmukainen arkielämän ja maailmanhistorian tapahtumien sopivana sekoituksena. Onnellisuuden ja pelon tasapaino on onnistunut.

Kun sanoin Kirjavarkaan kertovan rakkaudesta, en tarkoittanut sen olevan varsinaisesti romanttinen rakkaustarina. Lieselin ja Rudyn välille kyllä kehittyy heti alkuvaiheessa lämmin ystävyyssuhde, jota lujitetaan yhteisillä kepposilla ja varastamalla niin omenoita kuin kirjojakin. Kenties he jopa rakastuivat, aika varmasti rakastuivatkin. Kuitenkaan Rudy ei ole tarinassa kovinkaan suuressa roolissa. Merkityksellisemmäksi ainakin minulle nousi Lieselin ja hänen kasvatusvanhempiensa välille kehittyvä rakkaus. Aluksi Liesel on hyvin vastahakoinen jättämään äitinsä, natsien epäsuosioon joutuneen naisen, ja muuttamaan Hubermanneille. Vähän pelkäsin tästä kehkeytyvän tarina, jossa tyttö angstaa yksinäisyyttään ja inhottavia sijaisvanhempiaan, mutta onneksi näin ei käynyt eikä edes lähelle. 

Hans ja Rosa Hubermann, Lieselin uusi perhe, ovat mielestäni erittäin onnistuneita hahmoja. Hansiin on helppo kiintyä, hän on lempeä harmonikkaa soittava mies, joka opettaa Lieselin lukemaan ja uskaltaa auttaa juutalaista piilottamalla tämän kellariinsa. Rosa on puolestaan pahasuinen ja herkästi suuttuva nainen, mutta ehkä juuri tästä syystä hän onkin niin aito ihminen. Ennen kaikkea he ovat hyviä, rakastettavia ihmisiä.

Kirjan tyyli ärsytti minua aluksi. Teksti tuntuu oikein yrittämällä yrittävän olla jollakin tavalla runollista ja taiteellista sanavalintoineen, rivityksineen ja tekstiä halkovine kuoleman tekemine sivuhuomautuksineen. Mielestäni ei ole hyvä, jos lukiessa tulee tunne, että teksti yrittää olla jotakin. Ehkä myös kuoleman valitseminen minäkertojaksi lisäsi tätä vaikutelmaa. Jonkin aikaa luettuani kuitenkin totuin tyyliin ja aloin pitääkin siitä. Ainakin se erottuu muista lukemistani kirjoista ja kieltämättä antaa kirjalle aivan omanlaisen tunnelmansa. Kirjavarkaassa on niin paljon sivuja, että siinä ehtii jo tottua ja vähän ihastumaankin Zusakin tyyliin. 

Oman erikoisen tyylivivahteensa tuovat myös kirjasta löytyvät piirrokset. Kellariin piilotettu juutalainen Max Vandenburg piirtelee Lieselille lahjaksi kaksikin pientä kuvakirjaa. Piirroskirjojen sivut tuovat kiinnostavaa vaihtelua.

"All my life, I've been scared of men standing over me.
Olen koko ikäni pelännyt miehiä jotka väijyvät yläpuolellani."
Lieseliin on himolukijan helppoa samastua tytön keräillessä kirjoja sieltä täältä. Ensimmäinen Lieselin varastama kirja on lumeen pudonnut haudankaivajan käsikirja, ja tämän jälkeen tyttö nappailee niteitä milloin natsien kirjaroviolta, milloin pormestarinrouvan kirjastosta. Kirjoissa ja kirjoitetuissa sanoissa tuntuu olevan jotain taikaa - noin yleisestikin - jotakin hyvin kiehtovaa ja salaperäisellä tavalla voimakasta. On jollain tavalla ironista, että kirjavaras, joka oppii rakastamaan sanoja, asuu maassa, jossa tuohon aikaan poltettiin kirjoja. Toisaalta juuri sanoilla Hitlerkin valtansa sai, joten ehkei se ole ironista ollenkaan. Maxin toinen kuvakirja tiivistääkin tarinaansa, kuinka sanoilla voi tehdä sekä hyvää että pahaa.

Mielestäni Kirjavaras on ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, vaikkei se kuitenkaan lempikirjoihini pääse. Tunnelmaltaan ja tarinaltaan teos on oikein onnistunut ja kai se on myönnettävä, että lopussa vähän tirautin kyyneleitäkin. Loppuun lainaus kirjasta:
"Halusin kertoa kirjavarkaalle monta asiaa, kauneudesta ja raakuudesta. Mutta mitä sellaista olisin osannut niistä kertoa, mitä hän ei tiennyt ennestään? -- Halusin kysyä häneltä, kuinka sama asia saattoi olla niin ruma ja niin upea ja sen sanat ja kertomukset niin langettavia ja loistavia.

2 kommenttia: